Salama-Hannu

Otsikko ei ehkä aukene ulkopuolisille, onhan kysymyksessä kovinkin inside vitsi. Ajattelin kuitenkin, että voisin pyhittää yhden postauksen Hannulle, tuolle jättiläismäiselle nallekarhulle, joka tästä hellittelynimestään huolimatta oli oikeastaan todella jalo puoliverinen.

Tässä vaiheessa piti oikeen kaivella muistia, milloinkas minä Hannuun tutustuin. Se taisi olla loppukesä 2007, sillä sain syyskuussa 2007 ajettua ajokortin, ja kerkesin jonkin aikaa käymään tallilla vielä skootterin kanssa. :-) Tuona kesänä oli menossa sellainen "hevoseton kausi", keväällä oli myyty pitkäaikainen vuokrahevoseni pois, ja sopivaa, kivaa vuokrahevosta ei tuntunut löytyvän mistään. Kunnes sitten eräissä koulukisoissa tuli kaverini kertomaan, että hän saattaisi tietää sopivan ruunan minulle "hoitohevoseksi". Eikä siintä mennyt aikaakaan kun menin kokeilemaan Hannua. Mentiin yhdessä maastoon toisen tallilaisen kanssa, ja voi että ihastuin tuohon valtavaan ruunaan (säkä 178!) joka tarjosi maastossa innostuessaa ravilisäyksiä ja passagea (näistä Hannun erikoisuuksista hieman myöhemmin lisää). Ja siitä sitten lähti. Sain käydä ilmaiseksi! ratsastamassa Hannua, ja myöhemmin sitten muitakin hevosia. Talli tuntui heti kodilta, ja olihan tallin omistajakin aivan huipputyyppi (ja on sitä edelleenkin). Maastoilin paljon tuona aikoina, sillä kaverini hevonen oli puolen kilsan päässä sijaitsevalla tallilla, joten seuraakin oli usein tarjolla.

 Hannu eli virallisesti Salemchan-N oli syntynyt Pietarissa, suuressa hevossiittolassa. Sieltä se oli myyty jollekin naiselle, joka oli päättänyt, että hän kouluttaa Hannusta, ja toisesta nuoresta hevosesta itselleen huippukouluratsut. Eikä siinä mitään, osaavahan Hannu todellakin oli, osasi laukanvaihdot sekä passagen, mutta valitettavasti Suomeen tullessaan Hannusta ei saanut kentällä mitään irti. Se oli käsittämättömän tahmea, laiska ja haluton. Tämä nainen oli ratsastanut Hannua vain kangilla ja kannuksilla, ja sen huomasi. Muistanpa hyvin sen ajan, kun Hannua ei saanut laukkaamaan kentällä pätkääkään, sitä sai potkia ja husia raipalla, Hanski se vain jolkotteli menemään hömppäravia. Maastossa sen sijaan sait oikeita ratsastusfiiliksiä, lisätyt ja kootut askellajit, passage, laukanvaihdot. En tiedä tarkkaa aikaa milloin Hannu tuli Suomeen, luulisin että vuonna 2006? Paikallisen ratsaskoulun ja myyntitallin pyörittäjä toi Hannun Suomeen Pietarista, ja myyntipapereissa luki; "pitää metsässä kävelystä". Melko pian Hannun ostikin Tuula, jonka luokse sitten eksyin hoitamaan Hannua.

Alussa siis maastoiltiin paljon, ja pikkuhiljaa saatiin se laukkakin nousemaan jopa kentällä. Entä millainen Hannu oli luonteeltaan? Se oli kuin ajatus, kuin iso koira, iso järkähtämätön kallio, johon saattoi luottaa aivan kympillä. En edes uskalla kertoa kaikkia niitä paikkoja, joissa olen käynyt ratsastamassa Hannulla, koska siitä saattaisi seurata vaikka minkälaisia bolemiikkeja. Hannu ei yksinkertaisesti pelännyt liikenteessä mitään; ei rekkoja, ei traktoreita, ei hiihtäjiä, ei moottorikelkkoja, ei lepattavia asioita. Monet kerrat käytiin esikaupunkialueella paikallisessa pubissa ostamassa jäätelöt, huikattiin hevosten kanssa ovelta että saataisko jätskit, ja baarin omistajat tuli aina hymyssä suin ne meille myymään. Ja hevoset sai totta kai omat vohvelit kaupanpäälle. Hannun kanssa on menty kanavan sulkujen yli, käyty uimassa vanhassa kanavassa, menty moottoritien alikulkutunnelista, vilkuteltu venäläisille rahtilaivoille, syöty vanhempien takapihalla nurmikkoa. Se, mitä Hannusta tulee aina vieläkin ensimmäisenä mieleen oli se iloisuus, jonka se sai ihmisten kasvoille. En edes tiedä enkä jaksa laskea, kuinka monta hevospelkoista ihmistä se on saanut käännytettyä hevosista pitäviksi ihmisiksi.

Mutta kaikista kauniista sanoista huolimatta, eihän Hannu toki ollut täydellinen ;-). Yhtä asiaa se pelkäsi. Shetlanninponeja (tämä on tosi!). Maastoillessa jos tuli shettis vastaan Hannu kääntyi ympäri ja puhisi menemään, ja katseli aina sieraimet suurina, että mikä ihme tuo on??? Hannun kanssa on myös työnnetty yksi auto ojaan. Oli mutaista ja liukasta, ja eräällä hiekkatiella kerran kun auto yritti meitä ohittaa, lähti Hannu peruuttamaan kohti autoa ja hupsis vaan, auto humahti ojaan. Sillä hetkellä asia ei paljoa naurattanut, nykyään se on ehkä yksi hauskimmista asioista (koska kenellekään ei käynyt tilanteessa mitään). En vieläkään tiedä, mitä tuossa tilanteessa kävi, tiedän vain, etten saanut Hannua liikkumaan eteen päin, ja samassa kuulen kun Hannun takapolvet osuvat autoon, ja se humahtaa kyljelleen ojaan.

Jossain vaiheessa, olisikohan ollut vuosi 2008 ostin Hannun itselleni, naurettavalla summalla tosin, mutta tietäen ettei sen jalat olleet enää mitään priimaa. Käytiin Hannun kanssa muutamat seurakisatkin, estekisat tosin, mutta estekisoissa siitä sai enemmän irti kun Hannu jopa innostui hyppäämisestä. Ekoissa kisoissa jopa sijoituttiin (taisi olla metrin luokka metrikympin korotuksella?) ja toiset menikin sitten aivan penkin alle. Hannusta, superlaiskasta hevosesta kuoriutui kisapaikalla suoraa kurkkua huutava hevonen, joka tanssi, jyräsi, huuti ja tuhlasi kaikki voimansa jo verryttelyyn. Pikkutytöt tuli kyselemään kilpaa että onpas sulla kiva ori. Juu ori tosiaan...

Hannun jalat ei tosissaan olleet missään vaiheessa kun sen olin tuntenut priimaa, mutta sitä pystyi käyttämään. Seuraavien parin vuoden aikana kuitenkin jalkaoireet pahenivat, ja Hanski oli pakko jättää pois käytöstä. Toisessa etujalassa oli synnynnäinen pukinkavio, johon sitten ajansaatossa tuli kehärengas, luupiikkejä sekä nivelrikkoa. Loppuvaiheessa Hanski eli kipulääkkeillä, ja ontui silti. Siis oli tullut aika päästää hyvä ystävä lepäämään. Ehkä yksi vaikeimmista päätösistäni ikinä, mutta päivääkään en ole katunut. Hannu opetti paljon, ja antoi paljon. Vaikka Hannun lopetuksesta on jo 3,5 vuotta, tupsahtelee se aina aika-ajoin mieleen. Ikävä on, mutta muistoja ajatellessa, rupeaa aina hymyilyttämään. :-) Sellainen oli meidän Salama-Hannu.