Rapsun ja minun historia yltää niinkin pitkälle kuin vuoteen 2008 ja joulukuuhun. Talliporukassa oltiin mietitty ja haaveiltu sellaisesta kiltistä ja toimivasta ravurista, jonka avulla olisi helpompi keltanokan sukeltaa ravimaailmaan. Kerran puhelin sitten soi, kesken kauppareissun, että lähdetkö mukaan, nyt olis kiva nuori hevonen minkä saisi hakea tonnilla pois. No lähden totta kai, ei siinä kauaa tarvinnut miettiä.
Syystä tai toisesta, joita en juuri nyt muista, ei kuitenkaan ikinä lähdetty kauas länsirannikolle tätä hevosta hakemaan, vaan suunnitelmat vaihtuivat (sanotaanko) melko nopeasti niin, että noin tunnin harkinta-ajalla ajettiin eräs perjantai-ilta toiselle puolelle kotikaupunkia ja otettiin kyytiin hieman reppanan oloinen ruunan rupsukka. Sen ruunan nimi oli Rapsu. Ostaminen ei nyt tapahtunut niin kuin kaikissa oppikirjoissa sanotaan, mutta sanotaanko, että osto tapahtui lain mukaisesti ja hyvinkin ravimaailmalle tyypillisesti. :-)
No, eihän se mikään reppana sitten ollutkaan, kun myöhemmin tähän sympaattiseen hevoseen tutustui. Ensimmäisenä iltana ei kelvannut omenat tai porkkanat, päästäkin oli melko tarkka saiko siihen koskea vai ei. Kun päästettiin Rapsu ekaa kertaa uudessa kodissaan karsinaan, se piehtaroi valehtelematta kymmenen kertaa (kyllä, laskin ne kerrat). Kun se oli mielestään piehtaroinut tarpeeksi, se tuumaili hetken, katseli ympärilleen ja käveli kovin itsevarmana karsinan nurkkaan ja röhkäisi (siitä oma suosikkilempinimeni Sika Nykänen...) Taisi entisiltä omistajilta unohtua kertoa, että hevonen imppaa. No, ei se hevosta huononna, ajateltiin, ja jätettiin se yöpuulle.
Ensimmäinen ajolenkki sujui hyvin, tehtiin rauhallinen käynti/hölkkälenkki kaverin seurassa ja ei ongelmaa. Kylläpä nyt sattui kiva hevonen kohdalle! Kunnes tuli aika lähteä ensimmäistä kertaa ottamaan vetoja kanavan laidalle... Sai nimittäin tämä tyttö kokea miltä tuntuu kun kilpakunnossa oleva hevonen painaa ohjille! Puolessa välissä vetoja oli pakko vaihtaa ohjastajaa, hauikset huutivat niin kovaa hoosiannaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta Rapsu oli ja on edelleen kyllä painonsa verran kultaa, sillä oli sopivasti järkeä päässä ja kilometrejä alla, ettei oikeasti kovin paljon helpompaa opetushevosta raveihin olisi voinut olla. Vuonna 2009 suoritin sitten raviajokortinkin Rapsulla, sen verran pahasti taisi raviharrastus tuolloin iskeä. Ensimmäinen ajokerta korttikurssilla ei ollut niin hieno, Rapsu (edelleen kilpaileva ja kovassa kunnossa oleva) ei ihan ymmärtänyt miksi täytyi voltata niin kauan ja niin monta kertaa, ja miksei siintä voltista saanutkaan karauttaa täysiä eteenpäin... Pientä protestointia pystyynhyppimisellä siis havaittavissa. Kurssi saatiin kuitenkin kunnialla suoritettua ja kortti taskuun.
Raveja kierrettin melko ahkerasti Rapsun kanssa, ja ne opettivat paljon... Onnistumisia ja epäonnistumisia sattui matkaan paljon, niitä hetkiä kun tuntui ettei tässä harrastuksessa ole mitään järkeä (yötä myöten kotiin Vermosta sijoituksena 10s.) ja niitä hetkiä kun tuntui ettei parempaa voi olla (Puumalan paikallisravien voitto). Rapsu olisi siis kimppahevonen ja meillä oli uskomaton kimppa Rapsun ympärillä, ja vaikkei menestystä tullutkaan aina, niin hauskaa meillä oli ainakin.
Muistaakseni syyskuussa 2010 (laiska ei jaksa selata Heppa-tietokantaa...) taisi olla Rapsun viimeinen startti ja aika miettiä mitäs nyt sitten. Karkeasti ajateltunahan 10, melkein 11-vuotiaalla entisellä ravuriruunalla ei ole mitään arvoa, sitä ei voi käyttää jalostukseen, ja meillä tallilla oli niin pieni toiminta, ettei käyttöä niin sanotusti vain ajokaveriksi ollut. Itse vietin syyslukukauden 2010 Pietarissa opiskelemassa, ja tämän ajan Rapsu vietti oikeastaan vain oloneuvoksena tarhaten ja syöden. Vaikka hieman olikin ilmassa kysymyksiä minnes Rapsu nyt, niin olihan se melko selvää ettei Rapsua kenellekkään vieraalle enää anneta, vaan että se jää meille. Eli minulle. Ja kun sitten lopulta joulukuussa 2010 palasin Pietarin komennukselta (heh) oli Rapsun aika muuttaa lähemmäs minun asuinpaikkaani, ja kiva tallipaikka löytyikin reilu 10 hevosen yksityistallista. Seuraava vuosi oikeastaan totuteltiin ratsastukseen ja ajeltiin huviksemme, kun maastot kerta olivat niin hyvät kuin kyseisellä tallilla oli.Vähitellen Rapsu hyväksyi ratsastajan ns. normaaliksi asiaksi ja ajokerrat harvenivat ja harvenivat...
Kesällä 2011 ostimme Herra X:n kanssa maalta omakotitalon, mutta valitettavasti tämä aiheutti sen että tallimatkaa kertyi melkein jo luvattoman paljon... Reilu puoli vuotta jaksoin ajella tallille Rapsua hoitamaan, mutta sitten täytyi ottaa järki käteen ja todeta, ettei oma aika yksinkertaisesti riitä ajelemaan näin pitkää matkaa päivittäin. Maaliskuussa 2012 Rapsu muutti lähelle kotiamme, noin 5 kilometrin päähän juuri sopivasti matkan varrelle, paikkaan, jonne on helppo pysähtyä vaikka töiden jälkeen liikuttamaan Rapsu. Ja tyytyväisiä ollaan.
Ja millainen Rapsu sitten on? Kiltti. Ei ole koskaan tähän mennessä purrut tai potkinut. Vilkas. Varsinkin ratsastettaessa, tekee kävelyennätyksiä kun se vaan yksinkertaisesti on niin nopee! Äärimmäisen rutinoitunut. Rapsu elää omassa pienessä maailmassa, omilla pienillä rutiineilla. Niitä ei saa sotkea. Hyvänä esimerkkinä päiväheinien antaminen ulos; pari viikkoa sitten tallinomistaja heitti päiväheinät tarhaan VÄÄRÄÄN PAIKKAAN, ei siis siihen kohtaan missä ne normaalisti ovat. Rapsu ei suostunut syömään, vaan nakkeli niskojaan ja hyppi paikoillaan. SIIS AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ. Siirrettiin heinät vanhalle paikalle niin johan maittoi. Sellainen on Rapsu. Höppänä, sympaattnen, omalaatuinen, ihana.
